tiistai 21. helmikuuta 2012

JÄMI42- SKI

Pääsin sittenkin hiihtokisoihin! :)

Viime lauantaina 18.2. hiihdettiin Jämillä Jämi147- Triplaan kuuluva hiihtokisa Jämi 42- Ski. Ehdin käydä pari kertaa hiihtämässä vammatauon jälkeen ja koska uudet monot ovat niin loistavat, ja jalka ollut melko hyvänä, päätin osallistua hiihtoon, johon olin ilmoittautunut jo syksyllä. En ole varsinaisesti ilmoittautunut triplaan, mutta aion kiertää kaikki osakilpailut, jos opin pyöräilemään ja pysyn treeni-/kisakunnossa.


kuva ja lisätietoa kisasta

Pikkuisen hirvitti lähteä kisaamaan, sillä tiesin jo etukäteen reitin olevan melko tasainen ja vaativan kovaa tasurikuntoa. Olin käynyt hiihtämässä perinteistä noin 5-6 kertaa ja molempia tyylejä yhteensä alle 10 kertaa koko talven aikana (lumet tuli myöhään, jalka kipeä jne.) Tasatyöntö-täsmäharjoittelusta en ollut edes haaveillut.

Muutaman kilometrin jälkeen totesin, että jaahas ei jaksa työntää, parempi alkaa potkutella. Parinkympin jälkeen alkoi tulla yksipotkuinen jo korvista pihalle. Selkä puutui niin, ettei vuorohiihdostakaan meinannut tulla mitään. Vauhti hiipui tasaisesti loppua kohti ja hyvästä tankkaamisesta/huollosta huolimatta ei vain jaksanut hiihtää yhtään kovempaa. Nallukan suksi pelasi loistavasti, luisto oli hyvä ja pitokin napakalla potkulla erinomainen. Toisaalta keli oli melko tahmea, "vauhdikkaissa" laskuissa sai tönätä loppuvaiheessa. Viimeinen kymppi maaliin oli täyttä tuskaa, mutta niin kai se tämäntyyppisessä tapahtumassa on aina. Toisaalta nyt palautellessa olen huomannut, että kroppa ei ole joutunut niin koville kuin yleensä vastaavanlaisten tapahtumien jälkeen. Kai se on jokin elimistön suojautumiskeino lyödä suorituskyky kokonaan miinukselle ja käsijarru päälle, jos ollaan huonossa kunnossa. Kilpailun aikana syke laski kuin lehmänhäntä ja tuntui, että kroppa oli sitä mieltä, että hiihdä ihan keskenäsi.

Kaikenkaikkiaan olen supertyytyväinen saadessani itseni kammettua tapahtumaan vammoista ja rapakunnosta huolimatta. Paikat kestivät rääkin loppuviimein hyvin ja tuntuu, että paraneminen on vielä vauhdittunut, sillä se lähtee millä on tullutkin. Oman fyysisen kunnon huonouden tajuaminen antoi lisää treenimotivaatiota kesää kohden. Karu totuus paljastui kun loppupuoliskolla alkoi mammat ja papat kiilata ohi oikealta ja vasemmalta.

Erityiskiitokset lenkkiveturilleni ja kisatsempparilleni S:lle! :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti