tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kisaturistina hiihdon SM-kisoissa Vaajakoskella

Viimeiset hiihtokisat meidän perheen osalta tälle talvelle tuli käytyä viime viikonloppuna Vaajakoskella. Aikataulut oli kerrankin osattu suunnitella sporttiperheille sopiviksi, sillä ehdin itse tehdä hyvät treenit lauantaina & sunnuntaina aamulla ennen kisoihin lähtöä. Totesimme heti aluksi jo, että on helpompi ajaa kisoihin joka päivä erikseen kotoa tämän lauman kanssa, kuin hankkia jokin majoitus Jyväskylästä. 


Lauantaina keli oli tosi tuulinen, vaikkakin lämmin. Kuraa ja lunta vierekkäin ja vähän sekaisinkin. En tajua, mikä ihmeen vietti ihmisillä oli päästä kävelemään kuraisilla kengillä ladun yli tai ihan vaan latua pitkin. Ärsytti ihan sikana, joku vielä kehtasi ruveta naputtamaan vastaan, kun järjestysnainen ystävällisesti huomautti, että ladulla ei saa kävellä. Murr.. En ymmärrä tällaisia "hiihtofaneja".


 Sunnuntaina ilma oli varsin synkeä, pilvistä ja puolessa välissä kisaa alkoi jäätävä kaatosade. Perinteisesti lapset oli varustettu kuravaatteilla, mutta itselleni en muistanut ottaa sadetakkia tai edes sateenvarjoa.. Kunnollinen kurapuku mamulle on ostoslistalla, kelpaa sitten ulkoilla itsekin rumemmassakin kelissä.


Sunnuntaina ehdin pyöräillä parin tunnin lenkin ennen kisareissuun lähtöä. Tiihalantien varteen Taivallammille oli majoittautunut ainakin 200 joutsenta. Korvia huumaava kaakatus, paljon oli asiaa niillä toisilleen :)


Hyvä pojat!

Sunnuntaina ohjelmassa oli 30km perinteisellä (lyhennetty 50km latuolosuhteiden vuoksi). Puoliskoni hiihto kulki melkein kuin ennen vanhaan. Oli huikea fiilis olla kannustamassa ja nähdä, että laadukkaalla perusharjoittelulla pärjää ammattilaisten joukossa myös kokopäivätyötä tekevä perheenisä. 

Itselleni on suuri ilo olla mukana kisoissa kannustamassa, tsemppaamassa, huoltamassa ja vain mukana hengessä. Tosin tällä kertaakaan en välttynyt möhläyksiltä, sillä jätin vahingossa varasauvat kisapaikalle..


Lauantaina kiipesimme vähän matkaa maastoon, jossa lapset viihtyivätkin hyvin kannustamassa. Paikassa, jossa majailimme oli rutkasti mutaa, iso kivetty oja ja soliseva puro ja siitäkös riemua riitti. Sunnuntain kannustuspaikka olikin ankeampi, väliaikahuutelun takia siirryimme eri paikkaan, jossa ei oikein riittänyt mielekästä tekemistä ja meinasi mamun hermotkin kiristyä kitinään ja rutinaan. Hyvät eväät ja jotain pientä puuhaa, niin lapset saa viihtymään kyllä.

Ensimmäistä kertaa lähes kymmenen vuoden aikana, olemme molemmat samaan aikaan tosi hyvässä kunnossa, itse elämäni parhaassa ja puoliskokin melkein. 

Siinä on hyvä syy olla iloinen ja onnellinen tällä kertaa! :)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti