torstai 22. toukokuuta 2014

Tyhjää

 Tyhjä viikonloppu tuloillaan. Yleensä olen aikatauluttanut tekemiset monta viikonloppua eteenpäin, mutta nyt ei ole kertakaikkiaan mitään (vara)suunnitelmaa. Tein eilen melko raskaan päätöksen olla lähtemättä kisakauden avauskisoihin Lappeenrantaan. Viime viikonloppuna alkanut hellekausi ja sitä seurannut siitepölymäärien räjähdys ovat olleet liikaa terveydelleni. Sunnuntaina tein pitkän pyörälenkin treenikaverini supermamun kanssa ja huomasin, että ilma oli ihan silminnähtävän vihreänä pölystä. Illalla alkoi kova yskä ja maanantai-aamuna herätessäni henki ei kulkenut hetkeen ollenkaan. Ehdin jo vähän säikähtää, samoin puolisko, mutta onneksi kohtaus meni ohi itsestään.


Monta vuotta hyvin hallinnassa ollut siitepölyallergiani on aiheuttanut viimeiset kolme vuotta moninaisia vaikeuksia aina toukokuussa. Toissa vuonna siitepölyä oli enemmän kuin ikinä aikasemmin ja siitä tämä ongelmakierre lähti. Tuolloin oli jopa uutisissa, että monet ei-allergiset altistuivat ja saivat allergian aikuisiällä riesakseen lopullisesti. Kävin silloin kolme kertaa kahden viikon aikana työterveydessä urheilulääkärillä ja sain lopulta astmalääkityksen allergiakauden ajaksi. Viime vuonna sain siitepöly-ärsytyksen aiheuttaman pahan allergisen korvakäytäväntulehduksen ja tänä vuonna minulla on ollut taas oireita, joihin voisi astmalääkitys olla paikallaan.


Eilen kävin kokeilemassa soutua, josko kisoihin lähtö olisi onnistunut. Sykkeet olivat aivan sekaisin, 15-20 lyöntiä korkeammalla kuin normaalisti ja kääntöpaikalla syke ei laskenut ollenkaan alle 120:n lyönnin, mikä on todella epänormaalia (yleensä heti kun pysähdyn, syke laskee 80-90 lyönnin välille). Vedin yhden pätkän, noin 350m kisavauhtia ja jouduin pysähtymään lopulta haukkomaan henkeä. Ärsyttävää, kun muuten tuntuu hyvältä (lihaksisto, hermosto jne.) ja kovakin vauhti helpolta. Kisoihin ei siis mitään järkeä lähteä, lipsuttelin takaisin laiturille ja kiroilin itsekseni. Terveysriskit ovat suuret ja koska onnistumisen mahdollisuutta tuloksen tekemisen muodossa ei ole, en katso sitä millään tavalla järkeväksi lähteä viivalle.


Tätä se urheilijan elämä kai on. Vauvan syntymän jälkeen olen treenannut vuoden aikana enemmän kuin koskaan ennen, 470h/ huhtikuusta huhtikuuhun ja nyt kun olisi aika nauttia työntuloksista, se ilo evätään kokonaan. Puoliskoni onneksi antoi positiivia ajatuksia synkistelyyni ja vakuutti minut, että hankalasta alkukaudesta on noustu ennenkin hyviin tuloksiin loppukaudesta. Hän itse on hiihtänyt uransa parhaan SM-kisasijoituksen vaikean ylirasitustilan varjostaman alkukauden jälkeen. Fiilikset ovat siis hieman masentuneet tällä hetkellä, mutta onneksi olen jo sen verran kypsä aikuinen, että osaan ajatella järkevästi, enkä heitä hanskoja tiskiin pariksi kuukaudeksi, niin kuin nuorempi kaikki tai ei mitään-minäni teki.


Toivottavasti pääsen pian takaisin normaaliin treenirytmiin, eilen oli sen verran verenmaku suussa, että parempi antaa lepoa tulehtuneille hengitysteille. Jospa vaikka viikonlopusta lähtien viikko sisätreenejä ja kevyttä ulkoliikuntaa pahimpia koivikkoja vältellen ja tuo pahin kausi alkaa varmasti mennä ohi. Kroppa kaipaa tuuletusta ja liikuntaa. Huomaan, että olen koukuttanut itseni niin henkisesti kuin fyysisesti säännölliseen treenaamiseen. Pari lepopäivää peräkkäin, niin joka paikkaa kolottaa ja tuntuu, että pinna kiristää mitä pienimmästäkin asiasta.

Reippauden ja riippuvuuden raja on häilyvä! ;)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti