maanantai 22. syyskuuta 2014

Jämi21 XC run ja takki tyhjä

Reilu viikko sitten sain viimeisenkin kilpailun tälle syksylle näillä näkymin suoritettua. (Olen tosin luvannut äidille lähteä seuraneidiksi Jämin suunnistusmaratonille lokakuun alussa).

 Hiukan jännittävä fiilis ennen kisaa

 Vuorossa oli Jämi21 XC run- tapahtuma eli Jämi147-triplaan kuuluva maastopuolimaraton. Kilpailu meni tosi hyvin ja olen tyytyväinen tulokseen. Tavoitteena oli juosta 5.00/km- vauhtia, mutta tästä jäin hieman eli yhteensä 2.17, mikä on aika vähän loppujen lopuksi. Loppuaikani oli siis 1.47,17 (tavoite 1.45). Pysyin hyvin aikataulussa 13km:n kohdalle, mutta sitten alkoi olla jaloista eväät syöty ja tappavan tasaisesti tuli lisää sekunteja kilometreihin. Loppumatkan ylämäissä temutessa tuli ainakin toinen noista yliminuuteista. Olen supertyytyväinen, että vauhti putosi maltillisesti eikä tullut mitään minulle niin tyypillistä jättinitkahdusta. Myös triplassa sijoitukseni on nyt kahden lajin jälkeen ihan hyvä. Olen sijalla 7. ennen hiihtoa. Toisaalta ero edellä oleviin on valtava ja hiihto on kyllä surkein lajini. Jos mielin palkinnoilleni, ainoa mahdollisuus on, että joku edellä olevista ei hiihdä.

 Alkukiihdytys lähdettiin melko reippaasti, eka kilometri 4.00/km vauhdin tuntumassa.

Syke pyöri koko kisan  anaerobisen kynnyksen tuntumassa, mikä oli tarkoituskin. Aamulla katkaisin (taas jälleen) sykemittarin vyöstä muovisen klipsun ihan vain huokaisemalla liian kovasti, mutta onneksi puoliso pelasti tilanteen pikaliiman avulla meikäläisen kiukutellessa..


 Ekan vitosen jälkeen noustiin stadionilta tämä pikkuriikkinen mäki ylös.. Onneksi olin juossut etukäteen "varastoon" nopeita kilsoja alle, sillä tämä oli hidasta hommaa.

Tosin toiset vetivät niin kovaa, että kärkipyöräilijäkin putosi kyydistä. Mielenkiintoinen havainto, jota ei voinut olla ruokapöydässä huomaamatta, oli näiden kavereiden pikkiriikkiset soppalautaselliset höystettynä huomaamattomalla 20cm korkealla paahtoleipä-pinolla. Apuaaa hiilihydraatteja, nehän lihottaa hirveästi, niin kuin kuvasta näkyy ;)

Uskomattoman surkeita nuo Suunnon vyöt, tämä ehti olla käytössä viime joulukuusta. Edellinen vyö katkesi samalla tavoin ja säätökuminauha on myös lurpahtanut aina vain parin kuukauden käytön jäljiltä. Murr olen vihainen huonosta laadusta, varsinkin kun vyöt ovat aivan hävyttömän hintaisia! Onneksi ambittilainen sentään toimii vielä suht moitteettomasti. (kopkop).

 Ei näytä askel ihan yhtä kevyeltä kuin edellisen kuvan menijällä. Toisaalta reitin muutamissa pitkissä ylämäissä tiputtelin ihan mukavasti peesissä olleita miesjuoksijoita eli ihan hyvää ylämäkihipsuttelua taisi olla.

Jalat kestivät yllättävän hyvin, vain loppumatkasta oli kramppia ja tönkköä. Kunto kesti tosi hyvin eli minimitekijä oli jalkojen lihaskestävyys, joka on juoksuun aika onneton. Vatsa kesti rynkytystä superhyvin, pieni pistos oli alkumatkasta, kun vauhti oli hirmukovaa (4.10-4.30 ekan vitosen kilometrit), mutta sekin helpotti ja loppumatkasta otin jopa parilla huoltopisteellä urheilujuomaa, mitä en ollut uskaltanut edes suunnitella tekeväni. Edellisen päivän mättötankkaus osui ihan nappiin, söin ilalla niin paljon, että aamupalaa ei tarvinnut kuin minimalistisesti. Energiavarastot täynnä ja vatsa tyhjä, niin kuin kisassa pitääkin. Saimme vapaaillan edeltävälle päivälle puoliskon kanssa ja kävimme syömässä Amarillossa ja sen jälkeen leffassa, jossa tuli herkuteltua vielä lisää.

 Loppukirissä tuli vähän irvisteltyä ja puuskutettua huolella, takana jäätävä alamäki, joka tuntui ihanalta kramppijaloissa. Puoliskon vieressä oli muutama kuntosarjalainen ja muu kisaturisti taivastellut menoani, että onko tuo nyt sitten enää mukavaa ja kivaa. Ööö, lappu rinnassa vedetään aina täysiä ja toisekseen enemmän harmittaisi kyllä, jos ei saisi kaikkeaan annettua kuin se, jos hieman hapot tuntuu/ sattuu tai hengitys vinkuu. Vai olenko ymmärtänyt kilpailemisen idean väärin?

Kisan jälkeen vatsa oli taas aivan älyttömän kipeä ja jalkojen palautuminen kivuttomaan kävelyyn kesti viisi (!?) päivää. Sain myös hirveän flunssan heti seuraavana yönä. Kroppa tuntui kisassa superherkältä ja sain kaikki viimeisetkin kisakunnon rippeet irroitettua. Tähän kun yhdistää elokuun alusta alkaneen kilpailuputken päättymisestä johtuvan kisastressin laukeamisen, niin sairastuminen flunssaan ei ole varsinaisesti ihme. Myös hengitystiet olivat koko kisan aika kovilla.

 Tässä kuvassa näkyy oivasti yksi kilpaurheilun tärkeimmistä pointeista (edelliseenkin kuvatekstiin viitaten): Itsensä haastaminen ja -voittaminen. Tärkeintä minulle on omiin tavoitteisiin pääseminen, itsensä voittaminen & kaikkensa antaminen. Piste.

No flunssa on jo sairastettu ja pikkuhiljaa pitäisi palailla arkirytmiin. Lokakuun alkupuolella menen viisaudenhampaiden poistoleikkaukseen ja siitä toivuttuani aloitan uuden kauden treenit. Siihen asti olen ajatellut liikkua vapaasti fiiliksen mukaan. Täytyy kyllä sanoa, että olo on aika väsynyt ja treenimotivaatio sään mukaan vaihteleva. Nyt pitääkin levätä, että sitten jaksaa taas painaa pitkän talven kohti uutta kesää!


Maaliintulon jälkeen pääsin myös kisajärjestäjien haastateltavaksi. Huikee fiilis ja hieno tapahtuma, suosittelen lämpimästi! Videon voi katsella täällä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti