torstai 14. toukokuuta 2015

Kasvukipuja

Viime aikoina on tullut aika paljon funtsittua omaa elämää tällä hetkellä ja lähestyviä tulevaisuuden muutoksia. Syksyllä homma muuttuu isosti, sillä menen joko takaisin töihin tai opiskelemaan fysioterapeutiksi (jos saan opiskelupaikan, mikä olisi kyllä pienoinen lottovoitto). Keskimmäinen lapsi aloittaa esikoulun ja pikkuiselle on päiväkotipaikka varattu. Vanhimman muksun ekaluokka alkaa olla silausta vaille valmis, nyyh en kestä mihin aika oikein menee.

Täytyy myöntää, että pientä stressiä pukkaa. Kotiäitinä oleminen on parasta mitä tiedän, puuhastelut lasten kanssa ja arjen rento fiilis. Kaikki kotihommat ja vähän päälle saa tehtyä hyvällä fiiliksellä. Olen käynyt paljon myös maalla isovanhempiani auttamassa, pikkuisten pitäessä huolen heidän hauskuuttamisesta. Mummon kanssa nauroimme viimeksi, että siinä ovat siistissä rivissä lastenvaunut ja rollaattorit piharapun vieressä.

Olen pystynyt viimeisen pari vuotta treenaamaan käytännössä niin paljon kuin jaksan ja haluan. Aamupäivisin en voi tietenkään tehdä treeniä kuin lasten ehdoilla, mutta en ole sen antanut häiritä. Olemme kaikki koukussa yhteisiin maisemankatselu- vaunu-/pyörälenkkeihin, joita teen palauttavana peruslenkkinä monta kertaa viikossa.

Ei ole näkynyt väsyneitä lapsia/ äitejä/ isejä, ei pyykkivuoria, ei tyhjän jääkaapin syndroomaa, ei kilometrin mittaista rästityölistaa tai kinasteluita kuka on poissa töistä ja hoitaa jatkuvasti päiväkodin tautikierteessä olevia lapsia. Ei tarvitse juosta pää kolmantena jalkana koti-päiväkoti-työpaikka-päiväkoti-koti väliä. Edelleen on liian hyvässä muistissa, kuinka keskimmäinen itki kaksi viikkoa kaiket päivät, kun hän aloitti hoitopaikassa minun aloittaessa opiskelut viisi vuotta sitten.

Tietenkin kotiäitinä olemisessa on huonojakin puolia. Minulla ei treeniajan lisäksi käytännössä ole lapsivapaata aikaa ollenkaan ja vastuu lapsista on 24/7. Positiivinen asenne vaikuttaa jaksamiseen, välillä tosin on ihan katastrofaalisia päiviä, kun kaikilla on huono päivä samaan aikaan ja lopulta omakin pinna kärähtää. Onneksi lähipiiri auttaa ja vahtii lapsia, että pääsee treeneihin, jos puolisko on reissussa. Tänä keväänä olen ollut paljon lasten kanssa pitkiä päiviä ihan yksin, koska puoliskolla on vaativa työ ja pitkiä työmatkoja.

Välillä myös taloudellinen pärjääminen huolestuttaa, kotihoidontuki on naurettavan pieni ja säästötili hupenee, vaikka uskomattoman pienellä pärjää. Jos pääsen opiskelemaan, kuinka sitten talousasioiden käy?

Urheilun yhdistämistä tähän kaikkeen tulevaan rumbaan en ole uskaltanut edes miettiä. Treenaaminen tulee muuttumaan radikaalisti. Toivottavasti homma muotoutuu järkevästi, sillä olen huomannut kasvaneeni täysin urheiluriippuvaiseksi. Urheilu antaa niin paljon jaksamista edesauttavia voimavaroja, että siitä en ole valmis luopumaan. Toki tiedostan, että samanlaiset treenihulluttelut eivät ole mahdollisia, ainakaan niin kauan kuin lapset ovat alle kouluikäisiä. Toivottavasti symbioosi perheen, urheilun, työn/ opiskelun ja kodin pyörityksen kesken onnistuu.

Eikä myöskään olisi pahitteeksi, jos joku pieni uraohjus minussa heräisi jossain vaiheessa. Työnteko voisi olla mukavampaa, jos sitä kohtaan löytyisi samanlaista innostusta kuin esimerkiksi urheilemista kohtaan. Täysipäiväiseksi yrittäjäksi ryhtyminen hirvittää, vaikka minulla olisi hyvät mahdollisuudet siinä onnistua. Kauaksi on kasvettu lapsuudesssa haaveilemastani toiveammatista ison hevossairaalan johtavana eläinlääkärinä :D Toki jos pääsen opiskelemaan, on se varmasti koukuttavaa, koska ala (fysioterapia) on niin mielenkiintoinen itsessään. Niin se elämä muokkaa ihmistä ja tavoitteet ja unelmat muuttuvat. Perhe on tärkeintä ja jaksan olla kiitollinen joka päivä puoliskostani ja kolmesta suurenmoisesta ipanasta.

Jos tässä jotain elämästä on oppinut parin viime vuoden aikana, on eläminen hetkessä ja nauttiminen täysillä ihanasta, tavallisesta ja jonkun mielestä ehkä tylsästäkin arjesta.


Kaksi tattiaista marssii kerhoreissulta kotiin lounaalle.


Maalta ei puuha lopu, vadelmapuskien raivaus oli uskomattoman rentouttavaa puuhaa. Missään muualla en uppoudu niin hyvin ajatuksiini, kuin puutarhatöissä. 


Kesän ekat grillaukset. Ai että ihminen voikin rakastaa hyvää ruokaa. 
Ei sovi tosin yhtälöön kevyen soudun kanssa.. 


Ihan so happy- oloinen tyyppi :)
 

Yksikkösoutu on ollut tänä keväänä jotenkin poikkeuksellisen mukavaa ja suhde veneeseen parempi kuin koskaan. Yksikkö on ollut minulle aina vähän sellainen viha-rakkauskohde.
 

Vaikka asumme yleisesti ottaen ahtaasti ja pienessä kodissa, on meidän takapiha ihan mahtis. Pikkuiset leikkivät kiltisti yhdessä ja minä laitan ruokaa ja vahdin ikkunasta. Toisaalta vahva maallekaipuu on taas keväällä vaivannut ja etuovi käynyt tiuhasti. (Selvennyksenä, että emme ole silti muuttamassa, kyttääminen lienee sallittua ja puoliskokin suhtautuu maatilahulluuteeni jo varsin ymmärtäväisesti).
 

Paras lenkkipoppoo. Tällä jengillä on tullut höylättyä satoja kilometrejä kylää ympäri :)
 

 "Äiti koska mennään näkötornille tai katsomaan kummituslukioo? 
Äiti voidaanko mennä taas näkötornille?"
 

Vappu-naposteltavat, yhdessä askartelimme. Pienin osallistui lähinnä syömällä rakennusmateriaalia. Koko tarjottimellisesta tehtiin tanttarallaa nopeassa tahdissa. 
 


Huikea pikkuretkeilijä. Jos ei perusta hikiliikunnasta tai puutarhahommista, on luontoretkeily myös oiva keino parantaa hyvinvointia. Pannukahvit kuksasta ja nuotiolla paistetetut letut :)
 


Aikansa kutakin ja tästä parin vuoden ajanjaksosta olen todella nauttinut ja aion nauttia loppuun asti. Ehkä tämän purkauksen avulla voin nautiskella myös viimeiset pari kuukautta ilman ahdistavaa "viimeisen lomapäivän- tunnetta", jos tiedätte mitä tarkoitan.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti